Homoseksuaalien lobbausryhmä vai homomafia?  

Keskiviikko 13.9.2006
Kun noin viikko oli kulunut melko normaalin toiminnan merkeissä ja ajaen halki kaunista Ruotsia, se tapahtui jälleen.  Tällä kertaa erilaisen yhteenoton välityksellä.  Se oli erilainen sikäli, että emme koskaan kohdanneet syyllistä.  Istuimme autossamme Helsingborgissa valmistautuen lähtemään huoltoasemalta.  Yhtäkkiä pakettiautomme takaikkuna särkyi kovasti pamahtaen pirstaleiksi.  Vilkaistuamme toisiamme käännyin ympäri ja näin särkyneen ikkunan läpi miehen selän tämän juostessa pois niin nopeasti kuin pystyi.  Myös muut ihmiset huoltoasemalla näkivät hänet.  Kaikki tapahtui niin nopeasti, että hän pääsi karkuun.  Ei niin, että kenenkään tulisi rikotun autonikkunan takia ottaa riski henkensä menettämisestä tai vakavasta loukkaantumisesta ottaakseen kiinni mielenvikaisen ihmisen.  Se ei ole sen arvoista.

Mutta tapaus sai aikaan päätökseni lopettaa tämä matka.  Tällä kertaa se oli kuuden tuuman läpimittainen kivi, joka singottiin huomattavalla voimalla takaluukun ikkunan läpi.  Se kimposi yhdestä takaistuimen niskatuesta eikä sen vuoksi koskaan saavuttanut meitä, jotka istuimme edessä.  Tällä kertaa se oli vain kivi, mutta (kuka tietää) ensi kerralla se voi olla luoti.  Silloin ei auton ikkuna eikä luodinkestävät liivimme (jotka ostimme armeijan ylijäämämyymälästä Landskronassa ennen matkaamme ja joita pidimme poikkeuksetta väkijoukon hyökkäyksen jälkeen Uumajassa ; ks. 29.8. alla) pysäyttäisi luotia.  Ja koska suojelen vaimoani ruumiillisesti, päätin, että tämä riittää,vaikka hän oli halukas jatkamaan.  Me menetämme kuusi viimeistä kaupunkia Skånessa.  Linköpingin välikohtauksen jälkeen (ks. 5.9.) olemme joissain paikoissa huomanneet taka-alalla poliisiautoja. Poliisien ilmeisenä tarkoituksena on välttää tämänkaltaisia selkkauksia.  Skövdessä saimme toisen käden tietoa, että he olivat siellä juuri sitä varten.  Ja me olimme tietysti kiitollisia siitä.  Mutta he eivät voi tehdä muuta. 

Mutta kysymys, joka pysyy, on, olemmeko tekemisissä aggressiivisen homoseksuaalien lobbausryhmän vai jonkinlaisen homomafian kanssa Ruotsissa?  RFSL:n puheenjohtaja, Sören Andersson, sanoi minusta lausunnossaan Dagen-lehdessä (joka päivä ilmestyvä lehti), että ”on kauhistuttavaa, kun joku kantaa niin paljon vihaa sisällään”. Mutta hän sanoi myös, että RFSL pysyttelee erillään hyökkäyksistä meitä vastaan (mikä on kiitettävää), vaikkakin hän voisi ”ymmärtää nämä teot”; lausunto, joka selvästi heikentää hänen väkivallan hylkäämistään (ei niin kiitettävää). Olen samaa mieltä siitä, että RFSL:ää ei voida pitää vastuullisena muutamien laittomista teoista, samoin kuin kaikkia niitä, jotka eivät pidä RFSL:stä, ei voida pitää vastuullisena laittomiin tekoihin homoseksuaaleja kohtaan. Mutta on tärkeää, että johtoasemassa olevat ihmiset kaikilla puolilla ottavat lujan kannan kiihotusta, väkivaltaa ja pelottelua vastaan. Mikään järjestö ei voi tietenkään koko ajan vaikuttaa kaikkien jäsentensä tekemisiin. Mutta joihinkin tapahtumiin voidaan vaikuttaa. On esimerkiksi perusteltua otaksua, että RFSL:llä on vaikutusvaltaa Tukholman Pride Festivaliin. Miten sitten on mahdollista, että he sallivat siellä merkillisen tapahtuman, jossa vierailijat heittivät tikkaa ”homofoobikoiden”, Ulf Ekmanin, Alf Svenssonin ja paavin valokuviin? Jos tämä ei ole kiihottamista, niin mikä ihmeessä sitten on? Paavilla on tietysti jatkuva fyysinen suojelu, mutta miltä muista ko. henkilöistä on mahtanut tuntua?

Anderssonin ja RFSL:n täytyy ymmärtää, että vapaassa ja avoimessa yhteiskunnassa heillä ei ole mitään keinoa estää vanhempia saamasta tietoa siitä 1) miten he voivat, niin halutessaan, estää lapsiaan tulemasta homoseksuaaleiksi, 2) että homoseksuaalisuus ei ole luonteeltaan geenien määräämää sekä (kyllä vain) 3) kuvauksen homoseksuaalisesta elämäntavasta, joka perustuu RFSL:n omaan informaatioon samoin kuin luotettaviin tilastoihin.  Siten vanhemmat voivat tehdä tietoon perustuvia päätöksiä siitä, mitä tulevaa seksuaalista suuntautumista he pitävät parhaana lapsilleen. 

Voimme myös mainita, etä yritimme ostaa mainostilaa internet-sivullemme yhteensä neljästäkymmenestä kahdesta paikallisesta uutislehdestä. Kaksikymmentä kahdeksan näistä otti mainoksen vastaan ja neljätoista ei.  Jakauma oli tasan 2:1.  Olimme hieman yllättyneitä korkeasta hyväksymisprosentista.  Tähän saattaa olla syynä se, että emme koskaan mainostaneet kolmella suurkaupunkialueella, koska me ajattelimme, että maaseudun ihmiset eivät seuraa ”poliittista korrektiutta” niin ajatuksettomasti kuin suurkaupunkien mediaväki.  Hyväksymisprosentti oli korkeampi alussa ja matalampi lopussa.  Tämä voi johtua siitä, että homoseksuaalien lobbausryhmä painosti lehtiä (mikä lisääntyi ajan kanssa) olemaan hyväksymättä mainokset.  Jotkut lehdet saivat odotetusti kritiikkiä julkaistuaan mainoksen.  Kuulimme yhdestä lehdestä (Nya Wermlandstidningen), joka piti pintansa ja puolusti kantaansa sallia erilaisten mielipiteiden kuuluminen (lue: ilmaisun vapaus).  Muut lehdet antoivat periksi painostuksen alla.  Kaksi eri lehteä peruutti mainoksen julkaistuaan sen kaksi kertaa ja saatuaan valituksia.

Lyhyesti sanottuna tahdomme kiittää kaikkia ihmeellisiä ihmisiä, jotka me tapasimme matkallamme halki Ruotsin.  Sekä niitä, jotka tukivat meitä että niitä, joilla oli kysymyksiä siitä, mitä me sanoimme ja teimme.  Ihmisiä, jotka kohtasimme henkilökohtaisesti, sähköpostitse tai puhelimitse.  Me haluamme sydämestämme ainoastaan hyvää.  Parjaajillemmekin.  

Tiistai 5.9.2006  -  vielä lisää hyökkäyksiä
Olimme tänään suunnilleen puolen päivän aikaan Linköpingissä.  Tässä kaupungissä valmistetaan hävittäjiä Ruotsin ilmavoimille.  Ruotsi (vain noin 9 miljoonaa asukasta) on harvojen valittujen maiden joukossa, jotka tekevät lentokoneita sotilaallisiin tarkoituksiin. Täällä me kohtasimme enemmän samankaltaista.  Olimme tuskin pysäköineet automme syödäksemme jotain pikaruokapaikassa, kun ryhmä ihmisiä ilmestyi ahdistelemaan meitä.  Tällä kertaa he seurasivat meitä ravintolaan kiljuen (tarkoitan: karjuen niin kovaa kuin pystyivät) ja syytäen kaikenlaisia häväistyksiä minun ja vaimoni päälle.  Samanaikaisesti jotkut muista hyökkäsivät automme kimppuun ja vandalisoivat sitä; automme oli pysäköity välittömästi ulkopuolelle kaikkien nähtäville.  Asiakkaat tietysti ihmettelivät, mitä oli tapahtumassa.  Sitten he (ko. ryhmä) lähtivät ravintolasta, ja menin heidän peräänsä ottaakseni kuvia heistä heidän hyökätessään automme kimppuun.  He palasivat sitten takaisin ilmeisenä tarkoituksenaan vahingoittaa meitä.  Yksi drive-through -tiellä olleista asiakkaista, joka seurasi tarkasti kaikkea tätä, kutsui poliisin.  Poliisin saapuessa vihamielinen väkijoukko oli lähtenyt.  Kun poliisi oli – todistajien avulla – tullut siihen tulokseen, että laiton uhkaus (ruots. ”olaga hot”) oli tapahtunut, heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa raportti, he kertoivat meille.  Ja meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tehdä yhteistyötä.  Kaikkien meidän tulisi tehdä yhteistyötä viranomaisten kanssa lain ja järjestyksen säilyttämiseksi.  Olemme tietysti kiitollisia sille miehelle, joka kutsui poliisin nähdessään, mitä oli tapahtumassa.  Mutta me emme todellakaan tahdo nostaa syytettä niitä ihmisiä vastaan, jotka uhkailivat meitä ja vandalisoivat autoamme.  He ovat ihmisiä, joita kohtaan meillä on todellinen myötätunto ja me toivomme, että voisimme auttaa heitä jotenkin.

Ruotsin kiertueemme loppupuolella saimme seuraavan sähköpostiviestin Linköpingistä:

----- Alkuperäinen viesti -----

Lähettäjä: "kompis" <antifa@linkoping>
Vastaanottaja: <xxxxxxxxxxxxxxxt>
Päiväys: Perjantai, syyskuun 15., 2006 2:55 AM
Aihe: Sähköpostiviesti Amosolle – me tapamme teidät 

kompis kirjoittaa:
så länge ni sprider eran propaganda så ska vi se till att ni inte visar er här och om ni gör det så kan döden vara det ni bör räkna med ERA ÄCKLIGA JÄVLA KRISTNA FUNDAMENTALIST SVIN...HOPPAS ATT VI SES ///AFA linköping 

Käännettynä se kuuluu:
"Toveri kirjoittaa:
niin kauan kuin te levitätte propagandaanne, me pidämme huolen siitä, että te ette näyttäydy täällä ja jos te niin teette, teidän sekä INHOTTAVIEN JA KIROTTUJEN KRISTITTYJEN FUNDAMENTALISTISIKOJENNE on syytä varautua kuolemaan.... TOIVOTTAVASTI TAPAAMME PIAN  /// AFA linköping 

Tämän matkan tarkoitus on saavuttaa vanhempia ja antaa heille tietoa siitä, kuinka paljon he voivat tehdä pienille lapsilleen (erityisesti pojille) auttaakseen heitä kehittämään sukupuolisuuttaan miehinä ja välttämään elämää homoseksuaalisuudessa.  Meistä näyttää siltä, että hyvin harvat ihmiset keskuudessamme pitävät silmällä pienten lasten parasta.  Homoseksuaaleilla ja heidän hyvin voimakkaalla lobbausarmeijallaan on käytössään kaikenlaista valtaa (media, politiikka, talous, jopa pelottelu).  Todellakin voimakkaita ääniä.  Mutta pienillä keskuudessamme – sekä nyt että tulevissa sukupolvissa – on hyvin harvoja aikuisia, jotka seisovat heidän rinnallaan auttaakseen heitä välttämään sukupuoli-identiteettiä koskevan hämmennyksen.  Milloinkaan tämä ei ole ollut selvempää kuin silloin, kun Ruotsin eduskunta ("Riksdag") 5.7.2002 äänesti suurella enemmistöllä sen puolesta, että homoseksuaalit saavat adoptoida lapsia (ks. internet-sivu, myytti 2, kohta 4; HÄPEÄN PARAATI). 
Joka tapauksessa, puhuttuamme poliisin kanssa saatoimme jakaa kirjallisuutta kolmelle kiinnostuneelle vanhemmalle, jotka olivat kärsivällisesti odottaneet.  Meitä vaivaa se, ettemme saa koskaan tietää, kuinka monet vanhemmat pelotellaan pois tai eivät tahdo tulla nähdessään hyvin vihamieliset hyökkääjät.  Lopuksi, ennen kuin lähdimme pois, ystävällinen poliisi neuvoi meille, miten voisimme ”sitoa” vandalisoidun automme teipillä tehdäksemme siitä tieliikennelain mukaisen.   
Linköpingiin tuloamme edeltävänä viikonloppuna kaupungissa oli ollut joitakin uusnatsien ja homoseksuaalien välisiä tappeluja jälkimmäisten järjestämän rakkausparaatin aikana.  Kummastakin ryhmästä oli vangittu ihmisiä, mutta myöhemmin nämä oli vapautettu.  Homoseksuaalien lobbausryhmä oli kutsunut muista maista tulleita maahanmuuttajia osallistumaan paraatiin, mutta RFSL valitti mediassa, että kutsutut eivät olleet näyttäytyneet.  Tämä muistuttaa suuntautusta USA:ssa, jossa homoseksuaalien lobbaajat tahtovat samaistua mustien kansalaisoikeusliikkeen kumppaneiksi, mutta heitä ei toivoteta tervetulleiksi.   

Sunnuntai, 3.9.2006  -  lisää homoseksuaalien lobbaajien hyökkäyksiä
Tänä päivänä me kävimme kuninkaanlinnassa Tukholmassa suunnilleen puolenpäivän aikaan.  Palatsissa tapahtui vahdinvaihto kaikkine siihen liittyvine seremonioineen. Vaimoni pani miltei välittömästi merkille, että eräs nuori mies seurasi meitä.  Hänen onnistui ilmeisesti puhelinsoittojen avulla saada koolle melko paljon vihamielisiä ihmisiä, jotka pian seurasivat (ajoivat takaa) meitä kaikkialle, minne me palatsin alueella menimme.  Emme kyenneet pääsemään heistä eroon lahjatavaraliikkeessä, sekoittumalla väkijoukkoon jne.  He olivat aina vain muutama askel takanamme.  Yhdellä heistä oli valkoinen T-paita, jonka etupuolella luki suurin, punaisin kirjaimin ”Uskaltaa ryhtyä homoseksuaalisiin akteihin” (ruots. Våga Böga).  Kun emme kyenneet karistamaan heitä kannoiltamme, sain kammottavan tunteen, että me olimme pulassa.  Niin kauan kuin me olimme väkijoukossa, asiat olivat luultavasti hyvin, mutta automme oli pysäköity palatsin viereen jonkun verran syrjäiselle alueelle.  Siksi olin huolissani siitä, että joku voisi olla tunkeutumassa autoomme tai vandalisoimassa sitä.  Viittasin meitä ympäröiviin vihamielisiin ihmisiin ja pyysin erästä vartijaa, että hän järjestäisi jonkun seuraamaan meitä autollemme, niin että voisimme poistua vahingoittumattomina.  Hän käski meidän mennä toiseen paikaan palatsin alueella, mutta siellä ei ollut vartijoita.  Kun palasimme em. vartijan luokse samojen vihamielisten homoseksuaalien yhä seuratessa meitä, hän sanoi: ”Näen nyt, mitä te tarkoitatte, mutta en voi tehdä mitään sille”.  Niinpä, kun kaikki turistit, jotka olivat katsoneet ”vahdinvaihtoa”, lopulta alkoivat siirtyä takaisin pysäköintialueelle, me otimme tilaisuudesta vaarin ja kiiruhdimme autoomme.  Tällä kertaa vihamielinen väkijoukko ei onnistunut repimään yhtään painettua materiaaliamme autostamme (vaimoni on nyt kahlehtinut laatikot auton runkoon).  Yhden nimikilvistämme he kuitenkin repivät.

Matkalla takaisin hotelliin sanoin vaimolleni, etten tahtonut hänen joutuvan kokemaan enää yhtään tämänkaltaista välikohtausta. Ehdotin, ettemme enää pysähdy ilmoitettuihin paikkoihin, joissa olemme niin haavoittuvaisia homoseksuaalien lobbausryhmän hyökkäyksille.  Mutta hän vastasi, että suunnitelmien muuttaminen tässä vaiheessa olisi kuin antautumista homoseksuaalien lobbausryhmän uhkausten edessä ja merkitsisi samaa kuin tavallaan myöntää heidän voittaneen.  Se on tapahtunut niin monille muille ihmisille, jotka pelkäävät heidän hyökkäyksiään.  Ei aina fyysisiä hyökkäyksiä tai pelotteluja, kuten meidän kohdallamme, vaan usein nimittelyä (uusfasisti, homofoobikko jne.) tai pyrkimystä tuhota jonkun liiketoimet tai ura.  Vaimoni tahtoi siis, että me pidämme kiinni suunnitelmastamme.  Hän on aikamoinen sotilas. Toisinaan me koemme olevamme ainoat ihmiset Ruotsissa, jotka puolustavat tämän päivän ja huomisen lasten etua yrittäen estää heitä joutumasta homoseksuaalisen elämäntavan uhreiksi.  Näillä lapsiparoilla ei ole muuta äänitorvea.  Homoseksuaalien lobbausryhmällä on sitä vastoin äärimmäisen voimakas äänitorvi mediassa ja politiikassa.  Tajuamme, että he näkevät meidän kaltaistemme ihmisten ponnistelut lasten hyväksi pyrkimyksenä vaikuttaa vahingollisesti heidän rekrytointialueellaan jatkuvaa kasvua silmällä pitäen.  Joka vuosi Ruotsissa noin 2000 poikaa – sukupuolta koskevan hämmennyksen tilassa, jota he eivät itse ole aiheuttaneet – omaksuu tämän elämäntavan.  

Torstai 31.8.2006  -  (eräänlainen) pettymys
Tänä iltana me vierailimme Eskilstunassa Keski-Ruotsissa.  Ollessamme syömässä ilta-ateriaamme nuori mies lähestyi meitä ja pyysi painettua materiaaliamme.  Pyysimme häntä seuraamaan meitä aivan lähellä olevalle julkiselle pysäköintialueelle, ja hän teki niin.  Kun astuin ulos autostamme tervehtiäkseni häntä, hän ei tahtonut kätellä minua.  Sen sijaan hän syyti päälleni kaikenlaisia kirosanoja tehden hyvin selväksi minulle, että hän oli kaikkea muuta kuin kiinnostunut materiaalistamme.  Samanaikaisesti muutamia muita nuoria ihmisiä ilmestyi kuin tyhjästä, ja he alkoivat lähestyä meitä.  Koska emme tahtoneet Uumajan välikohtauksen uusintaa, me sanoimme ystävällisesti hyvästi ja poistuimme. Mutta kun tulimme hotelliimme Strängnäsissä tuona iltana, saimme sähköpostiviestin eräältä mieheltä, joka oli tullut Hallstahammarista Eskilstunaan saadakseen kirjallisuuttamme, ja me olimme valitettavasti lähteneet, ennen kuin hänellä oli tilaisuus tavata meidät.  Pahoittelemme tätä syvästi. Olemme nyt päättäneet pitää vähän paremmin pintamme voidaksemme saavuttaa ne ihmiset, jotka tahdomme saavuttaa (ts. vanhemmat).  Henkilö, joka lähetti meille sähköpostia tuona iltana, kysyi, kuinka kauan internet-sivumme olisi olemassa ja aktiivisena, koska kääntäminen toiselle kielelle oli alkanut.  Vastasin takaisin: ikuisesti!  Hän sanoi, että oli ilmennyt, että vihamieliset ihmiset Eskilstunassa olivat SSU:sta. He olivat yrittäneet antaa mainoslehtisensä hänelle. Hän sanoi että ”heillä ei todennäköisesti olisi yhtään ystävällistä sanaa teille” ja että hän ymmärsi reaktiomme.   

Tiistai 29.8.2006  -  homoseksuaalien lobbausryhmän hyökkäyksiä

Vaikka sanomamme on ruotsalaisille vanhemmille (kohdeyleisömme), käy ilmi, että homoseksuaalien lobbausryhmä (jota edustaa pääasiassa RFSL) on pannut liikekannalle voimansa ahdistellakseen toimintaamme.  Epäilemme syyksi sitä, että me paljastamme heidän internet-sivunsa rivon materiaalin sekä että he neuvovat ruotsalaisia käyttämään laittomia huumeita. 

Vierailimme eilen (28.8.) Uumajan kaupungissa Pohjois-Ruotsissa.  Olin hakenut vaimoni aiemmin samana päivänä Uumajan lentokentältä.  Hän oli ollut viikon Kaliforniassa hoitamassa lapsenlapsiamme ja palasi liittyäkseen seuraani.  Kun ajoimme lentokentältä hotellillemme sanoin hänelle, että odotin muutamien seuraavien päivien olevan mukavaa ja rauhaisaa ajelua.  Vähänpä tiesin siitä, mikä odotti tuona iltana. Kun ajoimme ilmoittamaamme taukopaikkaan McDonaldsille Uumajan laitamilla, huomasimme epätavallisen suuren väkijoukon kokoontuneena.  Aiempien vastaavien kokemusten perusteella käsitimme, etteivät he kaikki olleet vanhempia, vaan että jotkut olivat siellä häiritäkseen painetun materiaalimme jakamista asiasta kiinnostuneille vanhemmille.  Mutta vähän me osasimme aavistaa näiden vihamielisten ihmisten häijyä ja inhottavaa käytöstä. Iltapalan jälkeen asettauduimme käytettäviksi ja kysyimme, ketkä väkijoukosta (noin 30 ihmisestä) olivat vanhempia.  Väkijoukossa oli neljä vanhempaa tai paria, jotka olivat tulleet materiaalimme tähden, ja annoimme sen mielihyvin heille.  Kun olimme valmiit lähtemään, loppuosa väkijoukosta (homoseksuaalit ja homoaktivistit) ympäröi minut niin, etten voinut päästä autoon.  Minun täytyi todella taistella päästäkseni sisälle.  Heidän ilmeinen suunnitelmansa oli, että sillä aikaa kun jotkut heistä yrittivät estää meitä pääsemästä sisään, toiset avasivat takaluukun, vetivät ulos kaikki laatikot painettuine materiaaleineen ja DVD-levyineen, heittivät ne maahan ja tallasivat niitä raivoissaan.  Emme voineet muuta kuin avuttomina katsella, mitä tapahtui.  Heitä oli 20-30 minua ja vaimoani vastaan.  Saatuaan aikaan tämän sotkun he kävelivät pois.  Olin näyttänyt heille matkapuhelintani, ja vaikka en koskaan soittanut poliisille, he ehkä luulivat minun tehneen niin.  Kun olimme keränneet sotketun materiaalin pois ja pelastaneet, mitä pelastettavissa oli – yhtä lailla yllättyneiden, materiaalin tähden tulleiden vanhempien ystävällisellä avustuksella – lähdimme alueelta, jonne olimme pysäköineet.  Mutta mielenosoittajat tukkivat ulosajotiemme muodostamalla ihmisketjun.  Kun ajoimme heitä kohti, he hyökkäsivät kivien kanssa auton kimppuun ja saivat aikaan useita naarmuja auton maalipintaan.

Kaiken tämän tapahtuessa paikalla oli radiotoimittaja.  Ensi hetkestä alkaen kun hän lähestyi meitä, saatoimme sanoa, että mitä todennäköisimmin hän oli hyökkääjien puolella.  Niinpä pitäydyimme suunnitelmaamme (olla antamatta haastatteluja suurelta osin vihamieliselle ja puolueelliselle ruotsalaismedialle) emmekä suostuneet hänen haastateltavakseen hänen ilmiselvästi suureksi hämmästyksekseen.  Hävityksen jälkeen hän kuitenkin kysyi vaimoltani tämän mielipidettä siitä, mitä oli tapahtunut.  Vaimoni vastasi lyhyesti: ”Pahempaa voisi tapahtua.”

Voit lukea (sivuiltamme) myytin 2 kohdasta 7 enemmän homoseksuaalien lobbausryhmän hyökkäyksistä Ruotsissa niitä ihmisiä vastaan, joiden kanssa he ovat eri mieltä.  Todellinen tragedia kaikessa tässä ei ole se, mitä tapahtui meille ja autollemme.  Tragedia on tietysti Sodomaa muistuttava käyttäytyminen, joka on nyt aivan liian yleistä Ruotsissa.

Olimme laittaneet kaupungin paikallislehteen (Västerbottens-kuriren) neljän päivän (ke-la) sarjan mainoksia ennen tuloamme.  Torstaina lehdestä soitettiin minulle ja ilmoitettiin, että he vetäisivät mainoksen pois lehdestä kahden viimeisen päivän osalta.  Kysyin oliko heitä painostettu tekemään niin.  Vastaus oli myöntävä.  Eilen illalla McDonaldin ulkopuolella tajusin, miksi he eivät tahtoneet (tai uskaltaneet) jatkaa mainoksen julkaisemista.  On helposti käsitettävissä, ettei homoseksuaalien lobbausryhmälle tuota vaikeuksia aiheuttaa suurta vahinkoa pienelle paikalliselle uutislehdelle.  Tässä tapahtumassa ilmaisun vapaus Ruotsissa kärsi toisen kolauksen. 

Joku ehdotti, että meidän olisi pitänyt ilmoittaa välikohtauksesta poliisille.  Mutta on vaikea tehdä ilmoitus jostakusta, jota kohtaan tuntee myötätuntoa.  Ihmiset homoseksuaalien lobbausryhmässä eivät ole meidän vihollisiamme.  Ei sinnepäinkään.  Me välitämme heistä samoin kuin kaikista ihmisistä.  Samanaikaisesti on yhtä tärkeää, että me annamme vanhemmille tietoa kaikesta siitä, mitä he voivat tehdä vaikuttaakseen lastensa ja lastenlastensa tulevaan seksuaaliseen suuntautumiseen.  

Lauantai, 26.8.2006 – haastattelujen torjuminen
Rakkaat ystävät!
On myöhäinen lauantai-ilta (Ruotsin aikaa).
Puhuin vaimoni kanssa puhelimitse, ja hän ehdotti, että lähettäisin teille tervehdyksen Ruotsista. Ja ajattelen, että se olisi paikallaan, koska tämä on – maantieteellisesti puhuen – Ruotsin matkamme huippukohta. Olen nyt Haaparannassa.  Se on suunnilleen niin pohjoisessa kuin mahdollista. 

Täällä Ruotsin pohjoisosassa suurin osa asukkaista elää ja enin osa taloudellisesta aktiviteetista tapahtuu itäisellä rannikolla, joka rajautuu Itämereen.  Haaparanta on tässä merkityksessä pohjoisin kaupunki. Se rajoittuu Suomeen, vaikka maaraja jatkuu jonkin verran pohjoiseen täältä.  Näin pohjoisessa aurinko ei koskaan laske myöhään kesäkuussa ja varhain heinäkuussa. Mutta tähän aikaan vuodesta yöllä tulee pimeä, joskaan ei kovin pimeä.  Muutamassa kuukaudessa öistä tulee täällä hyvin pimeitä ja päivistä hyvin lyhyitä. 

Kun olin pikkupoika, oli ”teräsvaariksi” (Stålfarfar) kutsuttu kuuluisa henkilö. Hän tuli kuuluisaksi pyöräilemällä Haaparannasta, kaukaa pohjoisesta, Ystadiin, kauas etelään.  Minä toisaalta aion pyöräillä Haaparannassa (minkä tein tänään) ja kolmen viikon kuluttua aion pyöräillä Ystadissa.  Mutta sellainen pyöräily ei merkitse, että olen yhtä sisukas ja kestävä.  Tuon pyörän ylisuuressa pakettiautossamme (sitä kutsutaan täällä minibussiksi), josta olemme poistaneet keskimmäisen istuimen.  Tämänpäiväinen pyöräilyni pitäisi tehdä kuntohoitajani onnelliseksi, koska venyttelin ja kärsin aika paljon kipua polvessani.  Ajoin myös autoni aina Suomen rajalle saakka, mutta en huomannut viimeistä poistumistietä ennen rajaa.  En voinut muuta kuin jatkaa. Tultuani tulliasemalle, etsin virkailijoita kertoakseni heille, että olin mennyt vahingossa liian pitkälle ja että minun piti palata takaisin.  Mutta tuona myöhäisenä lauantai-iltana siellä ei ollut ketään tavoitettavissa.  Ilman tavaraliikennettä näytti siltä kuin kaikki olisivat menneet kotiinsa.  En voinut kääntyä takaisin, vaan minun täytyi jatkaa Suomeen.  Tulin ajatelleeksi, että voin olla pulassa, koska olin jättänyt passini motelliin.  Mutta välittömästi palatessani ei toisessakaan suunnassa ollut ketään.  Mikä ero verrattuna joihinkin muihin maihin, joissa olemme käyneet.  Kuten Israelin ja Egyptin, Israelin ja Jordanian sekä Kreikan ja Turkin väliset rajat noin kymmenen vuotta sitten.  

Nyt matkamme syyhyn.  Matka sujuu hyvin. Vietin viime yön Piteåssa.  Kun ajoin kaupungin läpi, ohitin rakennuksen, jossa oli suuri kyltti, jossa luki ”RFSL Nord”, ts. RFSL:n ”pohjoinen” keskus. RFSL on homoseksuaalien painostusjärjestö Ruotsissa. Se saa runsasta taloudellista tukea valtiolta.  Kun eilisiltana kirjoittauduin Piteån kaupunginhotelliin, panin merkille paljon 20-30 -vuotiaita miehiä, mutta tuskin yhtään heidän ikäistään naista.  Näin myös kolme poikaa, joiden arvioin olevan vain noin 15-vuotiaita.  He näyttivät olevan ilman vanhempia. Lähdettyäni tänä aamuna hotellista ajoin huoltoasemalle Piteåssa. Olimme ilmoittaneet internet-sivullamme, että jakaisin siellä DVD-levyjämme ja muuta ilmaista informaatiota ja vanhemmat voisivat esittää minulle kysymyksiä. Meidän kohdeyleisöämme ovat vanhemmat (ja isovanhemmat), eivät homoseksuaaliset miehet ja naiset.   Me toimimme yleensä seuraavasti.  Me menemme tiettyyn aikaan ilmoitetulle huoltoasemalle tai ruokapaikkaan täyttääksemme tankkimme polttoaineella tai vatsamme ruualla.  Emme kuitenkaan jaa materiaalia siinä paikassa, koska se on kerran saanut kyseisen paikan omistajan suuttumaan.  Koska me kaikkein vähiten tahdomme suututtaa lähimmäisiämme, lähdemme sen sijaan tuolta asemalta tai ruokapaikasta (autoomme on selvästi merkitty kaikille puolille isoin kirjaimin www.AMOSO.org) ja menemme hyvin lähellä olevalle yleiselle paikalle. Siellä me tapaamme jokaisen, joka on mahdollisesti seurannut meitä ja jaamme materiaalia.  

Se, mitä meille tapahtui tänä päivänä Piteåssa, oli aivan ennustettävissa ottaen huomioon, että siellä on RFSL:n keskus.  Joukko tolaltaan poissa olevia ihmisiä oli odottamassa minua.  Mutta omistaja piti heidät välimatkan päässä ja minun sallittiin tankata.  Sitten ajoin aivan kulman takana olevalle julkiselle paikalle.  Ensiksi urhea nainen tuli luokseni, ja hän oli iloinen saadessaan materiaalia, josta hän oli lukenut netistä.  Hän tahtoi ylimääräisiä kappaleita ystävilleen, ja ne hän tietysti sai.  Sitten tuli toimittaja valokuvaajan kanssa.  Hän tahtoi haastatella minua.  Edellisenä iltana olin Skellefteåssa antanut ensimmäisen haastatteluni nuorelle pojalle ja nuorelle tytölle, jotka tuntuivat (aluksi) oikein mukavilta ja kohteliailta.  Niinpä ajattelin, että voisin suostua, vaikka olin sanonut itselleni (ja vaimolleni), etten antautuisi mihinkään haastatteluihin matkallamme.  Jälkeenpäin pahoittelin,  etten pitäytynyt suunnitelmassa.  Tyttö kertoi minulle välittömästi olevansa lesbo. Hän kysyi, miten saatoin selittää, että hänestä – perheen nuorimpana tyttärenä – oli tullut lesbo.  Sitten hän kysyi minulta, että jos hän adoptoisi lapsia, tulisiko heistäkin lesboja.   Hän oli hyvin kiistanhaluinen eikä kumpikaan heistä näyttänyt tietävän kovinkaan paljoa internet-sivuni sisällöstä tai haluavan kuunnella.  Juuri tätä en tahtonut.  Internet-sivumme ja matkamme ei ole tätä varten.  Kohdeyleisömme on vanhemmat; ei ihmiset, jotka ovat homoseksuaaleja.  Ja minä tiesin aivan hyvin, että heidän juttunsa olisi ennakkoasenteellinen ja yksipuolinen. 

Niinpä tänä päivänä klo 13:n tapaamisessa kieltäydyin kohteliaasti haastattelusta.  Sanoin hänelle, että Yhdysvalloissa meillä on sanonta: ”Fool you once - shame on them.  Fool you twice - shame on you” (Jos sinua huijataan kerran, häpeä huijareille, mutta jos sinua huijataan kaksi kertaa, häpeä sinulle.).  En siis ollut käytettävissä.  Hänen suureksi pettymyksekseen, voisin sanoa.  Tämä ei estänyt paparazzi-valokuvaajaa ottamasta ainakin 40 valokuvaa lyhyen kohtaamisemme aikana.  Tästedes noudatan alkuperäistä strategiaa.  Olen saanut noin puoli tusinaa haastattelupyyntöä lehdistöltä ja paikallisilta radioasemilta internet-sivumme ”ota yhteyttä – ilmainen kirjallisuus”-sivun välityksellä. Kun minulla on aikaa, vastaan ja kieltäydyn kohteliaasti.  Pääsyyn siihen, miksi (uskoakseni) homoyhteisö on niin poissa tolaltaan meidän suhteemme, on liityttävä siihen, miten me käsittelemme myyttiä nro 1 (että molemmat elämäntavat ovat yhtä toivottavia).  Tähdentääksemme näiden elämäntapojen välistä suurta eroa – ja motivoidaksemme siten vanhempia välttämään heidän lapsiaan tulemasta homoseksuaaleiksi, kun nämä tulevat murrosikään – käytämme materiaalia RFSL:n omalta internet-sivulta, jossa on valtavasti hyvin rivoa sisältöä.  Saadaksesi käsityksen siitä, mistä puhun – vaikket ymmärrä ruotsia – mene sivulle www.amoso.org ja vieritä alaspäin (noin seitsemän sivua; myytti nro 1, alakohta 2) linkkiin viitteessä 4.  Jos klikkaat tuota viitettä, pääset sivulle, jossa RFSL (muista: valtion rahoittama järjestö) neuvoo kävijöitä, miten käyttää laittomia huumeita.  Klikkaa sitten muutama rivi alaspäin viitettä 5, joka kuvaa osaa hyvin rivosta informaatiosta, jota heidän internet-sivunsa on täynnä. Tämä asettaa tietysti RFSL:n kiusalliseen tilanteeseen.  Toisaalta he tahtovat hyökätä meidän kimppuumme, koska me paljastamme tämän hyvin epämiellyttävän sisällön. Mutta toisaalta he eivät tahdo aiheuttaa julkisuutta sen ympärille. 

Toissa päivänä minulla oli mielenkiintoinen keskustelu suurehkon uumajalaisen sanomalehden (Västerbottens-Kuriren) toimituskunnan jäsenen kanssa. Uumaja on Ruotsin pohjoisosan suurin kaupunki. Olin tuona aamuna saanut soiton yhdeltä heidän reportteriltaan. Hän kertoi minulle, että päätoimittaja oli päättänyt vetää mainoksemme pois lehdestä. Mainos oli suunniteltu julkaista neljä kertaa ja julkaistu kahdesti.  Kysyin, olivatko ulkopuoliset ryhmät painostaneet heitä, ja hän vastasi myöntävästi.  Mutta myöhemmin tuona päivänä tämä herrasmies soitti minulle matkapuhelimeeni autoon ja me puhuimme puolisen tuntia.  Sitten hän soitti toisen kerran ja tahtoi tietää vielä lisää asiasta.  Ei niin paljon minusta kuin itse asiasta.  Pidin siitä.  Hän tuntui olevan arvojärjestyksessä toinen. Hän ei ollut kyennyt saamaan pomoa kiinni kysyäkseen, miksi minun mainokseni oli vedetty pois.  Hän kuulosti hieman yllättyneeltä tästä poisvetämisestä.  Hän sanoi, että hän tahtoi tavata minut, ja tarjouduin omasta aloitteestani tulemaan heidän lehtensä toimitukseen puhuakseni asiasta heidän toimituskuntansa kanssa, jos he niin toivoisivat.  Mutta ei lehtihaastattelua.  Saa nähdä, mitä siitä seuraa...  Hän oli myös kiinnostunut motiivistani.  Kerroin hänelle minun ja vaimoni huolesta tulevien sukupolvien puolesta Ruotsissa.  Joka vuosi tuhannesta kahteentuhanteen uutta nuorta poikaa omaksuu homoseksuaalisen elämäntavan siihen liittyvine runsaine kärsimyksineen.  Sikäli kuin voimme vähentää tätä kauhistuttavaa tragediaa, elämämme ei ole ollut turha.  Tunnemme olevamme kuin pieni puola hyvin suuressa pyörässä.  Olla osallinen jostain, joka on itseä suurempi, ja jostain, joka hyödyttää lähimmäistä, on toden totta hyvin innoittavaa.  

Millä tahansa elämän alueella olemmekin tekemisissä Totuuden kanssa, sitä ei voi tukahduttaa iäti.  Lopulta Totuuden täytyy tulla esille.  Toisinaan se tapahtuu hyvin nopeasti ja äkillisesti, kuten tanskalaisen satusetä H. C. Anderssenin sadussa ”Keisarin uudet vaatteet”. Kun pieni tyttö huutaa: ”Keisarilla ei ole vaatteita”, jokainen näkee yhtäkkiä, että keisarilla ei ole mitään päällään.  Mutta iso valhe siitä, että homoseksuaalisuus on perinnöllistä, vie luultavasti suuren osan sukupolven ajasta, ennen kuin se lopulta murskaantuu tieteellisen todistusaineiston painon alle.  Kokonaisen kansakunnan asenne ja mielipide muuttuu hyvin hitaasti.  

Suuri kuva on tämä:  1960-luvulla (ja sitä ennen) homoseksuaalisuudesta ei puhuttu paljoakaan (miten asiat ovatkaan muuttuneet!!).  Mutta psykiatrit ja psykologit tiesivät tuolloin aivan hyvin, että tyypillinen syy siihen oli kunnollisen isä-suhteen puuttuminen.  Bieber (jonka mainitsen myytissä 2) ei ollut ensimmäinen, joka tiesi tämän.  Mutta sitten, alkaen 1970-luvun seksuaalisesta vallankumouksesta ja homoseksuaalien ottaessa vallan kahdessa APA:ssa (American Psychological Association ja American Psychiatric Association) Yhdysvalloissa, tuli tämä suunnaton paine löytää homo-geeni.  Kun homous todistettaisiin perinnölliseksi, homoseksuaalit tulisivat yleisesti hyväksytyiksi.  Arvaa mitä?  Homo-geeniä ei koskaan löydetty.  Eikä ainoastaan tämä.  Viimeisten neljänkymmenen vuoden tutkimukset ovat osoittaneet, että emme koskaan kykene löytämään homo-geeniä.  Tutkimuksen tulos on, että se ei voi olla perinnöllistä.  Tutkimukset identtisistä kaksosista ovat tämän tosiasian ymmärtämisen avain.  Juuri ne ovat avain!!  Bailey-Dunne-Martinin ja Bearman-Brucknerin vilpittömät tutkimukset osoittavat PC-arvoja, jotka ovat ainoastaan 11% ja vastaavasti 7%.  Ottakaamme 9% keskiarvoksi.  Se tarkoittaa, että kullekin identtiselle kaksoselle (jota kutsutaan ”samanmunaiseksi” kaksoseksi) on olemassa ainoastaan 9 % todennäköisyys (perustuen tarkkaan tilastotietoon), että tämä kaksonen on myös homoseksuaalinen.  Jos olisi olemassa homo-geeni, tämä luku olisi teoriassa 100 % ja hieman vähemmän todellisuudessa, koska sellaisissa mittauksissa on tietysti virhemarginaali.  9% on tietysti korkeampi kuin 2-4% kaikista miehistä, joista tulee homoseksuaaleja.  Mutta ottaen huomioon saman isän hyvin samanlainen kasvatus, on odotettavissa, että se on korkeampi kuin 2-4 %.  Huomaa, että tuo 9% ei tietenkään tarkoita, että tietyllä miespuolisella henkilöllä, jolla on samanmunainen kaksosveli, on 9 % todennäköisyys tulla homoseksuaaliksi.  Tuo luku on tietysti silti 2-4%, kuten kokonaisväestössä.  

Nyt sinua väsyttää varmaan jo yhtä paljon kuin minua. 

Hyvää yötä.