Ymmärtääksemme, miksi homoseksuaalien lobbausryhmän ilmiömäinen menestys Ruotsissa oli niin odottamaton, meidän on tarpeen ensin luoda lyhyt silmäys Ruotsin historiaan suunnilleen viimeisten 150 vuoden aikana. 

Tätä tarkastelua varten maamme historia viimeisten puolentoista vuosisadan aikana voidaan jakaa kolmeen ”epookkiin”. 

1.  Köyhyys ja moraalinen turmeltuneisuus (n. 1800-1883)
1800-luvun toisella puoliskolla maatamme vaivasi suunnaton köyhyys ja moraalinen rappio.  Juoppous ja alkoholiriippuvaisuus rehotti.  Laajassa ”Ruotsin historia” -sarjassa, jonka on julkaissut Bonniers, me luemme osassa 9 (”Teollisuus ja populaarit kansanliikkeet”) seuraavaa: (käännetty ruotsista): "Uuden ruotsalaisen raittiusliikkeen ensimmäisessä vuosiraportissa pastori Wieselgren sanoo: ’Toisinaan maatyöläinen saa koko palkkansa väkijuoman muodossa ja ottaa myös velkaa huomattavan summan, niin että hänen täytyy tehdä koko vuosi työtä ilman palkkaa.  Myös palvelustytöt haluavat saada palkkansa väkijuoman muodossa'."

2. Raittiusliikkeet ja kristilliset herätykset (n. 1884-1960)
Samassa kirjassa (osa 9 ”Ruotsin historia” -sarjasta) luemme:
”Vuonna 1883 pantiin alulle Sininauha-liike ja vuonna 1884 Kansainvälinen hyvien temppeliherrojen veljeskunta (International Order of Good Templars [IOGT]).  Vaikka usein oli suurta sisäistä kitkaa, se ei voinut estää raittiusliikkeiden suurta edistymistä.  Tälle aikakaudelle oli luonteenomaista selvä kristillinen vaikutus…..Vuonna 1909 vain vuotta aiemmin perustettu Ruotsin raittiusliike järjesti kansanäänestyksen kieltolain puolesta.  Äänestystulos antaa hyvin puhuttelevan kuvan raittiusliikkeen voimasta tänä ajankohtana.  Kieltolain puolesta annettiin yhteensä 1884298 ääntä, joka vastaa 56% äänestämään oikeutetuista ja 99% ihmisistä, jotka todellisuudessa äänestivät……  Vuonna 1917 otettiin käyttöön ns. Bratt-järjestelmä, joka tarkoitti sitä, että jokaisen alkoholin ostajan täytyi käyttää väkijuoman säännöstelykirjaa (ruots. ’motbok’)”

Raittiusliikkeiden ja kristillisten herätysten tulos oli valtava.  Kokonaiset perheet nostettiin kurjuudesta.  Innostus oli tarttuvaa ja kaikkialla saattoi löytää ”ennen ja jälkeen” -esimerkkejä.  Maamme nostettiin köyhyydestä ja moraalisesta rappiosta.  Tilastot ovat hyvin puhuttelevia.  Jatkan lainauksella ”Ruotsin historiasta”.  ”Vuosina 1861-1865 keskimääräinen väkijuoman kulutus (mukaan lukien sekä aikuiset että lapset) oli 10,7 litraa henkeä kohti.  Vuosina 1901-1910 se oli pudonnut 7,2 litraan henkeä kohti ja vuonna 1950 5,2 litraan….Aktiivijäsenillä oli paljon kokouksia ja kokoontumisia.  Kaikki heidän vapaa-aikansa keskittyi tämän ympärille….. Samoin kuin kristillisten herätysliikkeiden suhteen, kokonaisille kaupungeille ja kylille olivat tunnusomaisia raittiusliikkeet.

Lisäksi oli vaikuttamassa kaksi muuta tekijää, joita ei tulisi jättää huomiotta. Vuosisadan vaihteessa pienviljely hallitsi vielä talouttamme, ja viljeltävissä olevista maapalstoista tuli yhä pienempiä, kun ne jaettiin uusille sukupolville.  Niinpä noin 1,5 miljoonan pääasiassa köyhän ruotsalaisen (kolmasosa kokonaisväestöstä) muutto Amerikkaan vähensi jonkin verran painetta.  Samoin teollistuminen ja Ruotsin rikkaat luonnonvarat (esim. kaivos- ja puutavarateollisuus) olivat käyttövoimana kasvavalle taloudelle. 

3.  Moraalisen rappeutumisen ajanjakso (n. vuodesta 1960 nykyaikaan)
Viime vuosisadan keskivaiheilla kansamme oli täydessä vauhdissa kokoamassa satoa suurista raittiusliikkeistä ja kristillisistä herätyksistä.  Mitä kristilliseen herätykseen tulee, uudet evankeliset kirkot olivat täynnä jäseniä, jotka rakastivat toisiaan ja välittivät toisistaan hyvin epäitsekkäällä tavalla.  Useimmat uskoivat, että heidän Luojansa pitäisi heitä kerran vastuullisina siitä, miten he olivat elämänsä eläneet.  Maamme evankeliset liikkeet olivat tehneet Ruotsista maan, jossa oli suurin määrä ”evankelisia” (edellyttäen, että sanalla ’evankelinen’ tarkoitetaan uskoa Raamattuun luotettavana kirjana ja yksilön henkikökohtaisen elämän oppaana eikä pelkästään ”pyhänä” historiallisena kirjana.

Tänä päivänä tilanne on nopeasti muuttunut.  Eräässä tutkimuksessa vuodelta 2002, joka kattoi 25 maata (viite 40), kysyttiin: ”Uskotko Jumalaan?”  Eniten myöntäviä vastauksia annettiin Portugalissa, jossa 92 prosenttia tunnusti uskoa Jumalaan.  Ruotsi oli listan viimeisenä ainoastaan 32 prosentin tunnustaessa uskoa Jumalaan.  USA:n prosenttiluku oli 84 prosenttia (kolmanneksi korkein).  Ruotsi oli hyvin häntäpäässä myös, kun kysyttiin: ”Uskotko helvettiin?”  Ja se oli jälleen viimeisenä, kun kysyttiin: ”Käytkö kirkossa vähintään kerran kuussa?  Ruotsi oli viimeisenä 8 prosentilla (USA 48 prosenttia).

Mutta myös irrotettuamme kristilliset ankkuriköydet, miten saattoivat vapaat sukupuolisuhteet yleensä ja sodomia erityisesti tunkeutua niin nopeasti rakkaaseen maahamme?  Vaikka homoseksuaalisuuden rikokseksi luokittelu poistettiin vuonna 1944, vasta 1970-luvulla sodomian hyökkäys pääsi täyteen vauhtiin.  Tänä päivänä RFSL (huomattavin homoseksuaalien äänitorvi maassamme, jota rahoitetaan runsaskätisesti veronmaksajien rahoilla) kannustaa nuoriamme tekemään kokeiluja, kun he koettavat löytää oman mahdollisen seksuaalisen mieltymyksensä.  He kirjoittavat nettisivullaan (viite 16):

”Kuka ottaa kenet? – Seksistä sinulle, joka olet nuori ja ’päällä’
Tyttö tapaa kivan pojan. Poika tapaa toisen pojan. Poika sattuu olemaan yhdessä söpön tytön kanssa, joka on juuri ollut yhdessä toisen tytön kanssa.
Kokeile seksuaalisuuttasi!  Kuka sinä itse olet, miksi sinä haluat tulla ja mikä sinua kiinnostaa.  Maailma on avoinna, on paljon kokeiltavaa ja kaikki on mahdollista. Ja tietysti, sinua kaduttavat enemmän ne asiat, joita et koskaan kokeillut kuin ne, joita kokeilit.” (Sitaatti RFSL:n sivulta päättyy)

Jos tämä ei ole homoseksuaalien lobbausryhmän räikeä yritys värvätä nuoria ihmisiä riveihinsä, niin mikä sitten on?  Miten se kaikki saattoi tapahtua ja mikä on ollut kristillisen yhteisön vastaus?  Taustalla olevien tekijöiden ymmärtäminen voisi ehkä olla varoitusmerkki muille maille.

Jumalattomat pimeät voimat alkoivat hallita kristityissä 1960-luvun lopulla.  Tuolloin hallituksemme alkoi ensimmäisen kerran jakaa rahaa niille kirkkokunnille, jotka suostuivat täyttämään tietyt ehdot.  Aluksi nämä ehdot näyttivät hyväntahtoisilta.  Moni korotti kuitenkin äänensä sen puolesta, että vapaakirkon (ruots. ”Frikyrka”) ei tulisi vastaanottaa yhtään rahaa (ja siten olla kiitollisuudenvelassa) valtiolta hyvin pahaenteisten tulevien seuraamusten tähden.  Nyt on osoittautunut, että he olivat oikeassa.  Tänä päivänä noin 21 eri kirkkokuntaa käärii Ruotsin valtiolta miljoonia dollareita.  Ja tänä päivänä, jolloin monet kirkot kamppailevat talouden kanssa, valtion avustuksilla on suuri merkitys.  Mutta valtion ehdot aiheuttanut nykyään huolta kirkoille.  Eräästä äskettäisestä lainsäädäntöön liittyvästä tausta-asiakirjasta luemme:
”Ehdot sille, että jokin kirkkokunta saa tukea valtiolta, ovat, että se pitää yllä ja vahvistaa niitä arvoja, joiden varaan yhteiskuntamme on rakennettu, ja että kirkkokunta on vakaa.”  Kirkkojemme ongelma tänä päivänä on se, että ”ne arvot, joiden varaan yhteiskuntamme on rakennettu”, ovat nopeasti muuttuneet viimeisten 30 vuoden aikana.  Täydellinen suvaitsevaisuus ja sen täysi hyväksyminen, minkä Raamattu julistaa pahaksi, ovat hyvin paljolti "ne arvot, joiden varaan nykyinen yhteiskuntamme on rakennettu".  Ottakaamme esimerkiksi kirkkokunta nimeltä Ruotsin Lähetysliitto (ruots. ”Svenska Missionsförbundet” eli ”SMF”).  Vuosikonferenssissaan maaliskuussa 2002 he hyväksyivät ehdotuksen, jonka mukaan jokainen heidän paikallisista seurakunnistaan voisi itse päättää, ottaako se vastaan homoseksuaalisen pastorin vai ei.  Tämä ei riittänyt Ruotsin parlamentin jäsenille, jotka pelkäsivät, että jotkut paikalliset SMF-seurakunnat voisivat syrjiä homoseksuaalista pastoria, vaikka hän muuten olisi mitä pätevin ehdokas.  Niinpä hallitus aloitti SMF:n toimintaperiaatteiden tutkinnan koskien homoseksuaalien suvaitsemista (tai sen puutetta).

Kesällä 2002 SMF:n johto havaitsi olevansa kutsuttu kulttuuriministeriön eteen antamaan selityksen.  Kokouksen ja neuvottelujen jälkeen (8.7.2002) SMF:n johtaja Krister Andersson julisti olevansa hyvin tyytyväinen kokouksen tulokseen (viite 41).  On kuitenkin hyvin epäselvää, mistä oli saavutettu yksimielisyys.  Mutta selvää on se, että SMF – ja laajassa merkityksessä muut valtion taloudellisesta tuesta riippuvaiset kirkkokunnat – eivät voi syrjiä homoseksuaaleja, jotka muuten ovat päteviä pastoreiksi ja diakoneiksi kirkossaan.  SMF:n johtaja Krister Andersson oli odotetusti niiden joukossa, jotka pitivät uudesta laista, jonka voimassaollessa Åke Green tuomittiin vankilaan kiistanalaisesta saarnastaan seksuaalisista synneistä (viite 42). Viikoittaisessa kirjeessään väelleen hän sanoi, että ……hän on toiminut 35 vuotta pappina ja kuunnellut 50 vuotta saarnoja, eikä ole koskaan kohdannut tilanteita, joissa on ollut välttämätöntä opettaa homoseksuaalisuutta käsitteleviä Raamatun kohtia.  Andersson otaksuu, että muut kristityt ovat kokeneet samoin. Selvemmin ei voisi sanoa.  Onko sitten mikään ihme, että SMF päätti vuonna 2002 avata ovensa homoseksuaaleille ja toivottaa heidät tervetulleiksi riveihinsä?

Krister Andersson ei ole ainoa sellainen pappi. Se on tunkeutunut varsin syvälle monien kirkkokuntiemme riveihin. Jos ajattelet tätä kurjaa tilannetta, voit paremmin ymmärtää, miksi monet niin sanotut kristityt esittivät niin kitkerää kritiikkiä, kun Åke Green saarnasi 20.7.2003 saarnan, jonka ensimmäinen osa käsitteli pelkästään raamatullista näkemystä paitsi homoseksuaalisuuteen myös kaikenlaisisiin perversioihin. (Toinen osa käsitteli armoa ja anteeksiantamusta, jonka Jumala tarjoaa Kristuksessa). Sellaista saarnaa ei oltu kuultu maassamme. Vuosia sitten kyllä. Mutta hiljattain? Ei.

Tulisi huomata, että yksi SMF:n johtavista papeista valittiin äskettäin vastaamaan Ruotsin suurimmasta helluntaikirkosta, Tukholman Filadelfia-kirkosta.

Seuraavan vuoden keväällä (11.3.2003) homoseksuaalien lobbausryhmän ”asiamies” (ruots. Ombudsman) Hans Ytterberg kutsui koolle kokouksen niiden 21 kirkkokunnan johtajien kanssa, jotka saavat taloudellista tukea valtiolta, muistuttaakseen heitä siitä asenteesta ja toimintatavasta, joka heillä täytyy olla homoseksuaalien lobbausryhmää kohtaan (viite 43).  Tämä sanoma järkytti syvästi näitä kirkkokuntia, jotka olivat historiallisesti pitäneet itsensä vapaina valtion puuttumisesta heidän oppiinsa. Ja jatkona kokoukselle homoseksuaalien asiamiehen (Ytterberg) kanssa hallitus itse (juuri seuraavana päivänä) ilmoitti, että he panisivat kevään aikana käyntiin tutkimuksen kirkkokunnista nähdäkseen, esiintyikö niissä homoseksuaalien syrjintää (viite 44).

Kuten aiemmin todettu, homoseksuaalien lobbausryhmä on kauttaaltaan täyttänyt Ruotsin kirkon (entinen luterilainen valtionkirkko). Muista kirkkokunnista (niihin viitataan usein ”vapaakirkkoina”, koska ne olivat ennen vapaita hallituksen valvonnasta) monet, vaikkakaan eivät kaikki, eivät tähän saakka ole hyväksyneet papeikseen eikä jäsenikseen avoimesti homoseksuaalisia ihmisiä. Ne ovat olleet eräänlainen ”vapaa vyöhyke”. Niinpä ei ole ihme, että homoseksuaalien lobbausryhmä ei ole tyytyväinen tähän tilanteeseen.

Toinen traaginen esimerkki on helluntailiike (ruots. ”Pingströrelsen”).  Tämä kirkkokunta oli suurin maassamme, ja se oli hyvin elävä kehitysvuosinaan 1910-1960.  Lewi Pethrus oli heidän pioneerinsa ja suurimman ”vapaakirkon” johtaja vuosien 1910-1958 välisenä aikana.  Hän kuoli syyskuussa 1974.  Hän pani muun muassa alulle yhden Ruotsin poliittisista puolueista, kristillisdemokraattisen allianssin (tänä päivänä kristillisdemokraatit (ruots. ”Kristdemokraterna" eli lyhyesti ”KD”).  Pethrus pani alulle myös kristillisen päivälehden nimeltä Dagen.

Jos Pethrus olisi elänyt tähän päivään saakka, hän ei kykenisi enää tunnistamaan helluntailiikettä.  Moniin seurakuntiin on tänä päivänä levinnyt moraalittomuus.  Nuorten ihmisten keskuudessa esiaviollinen seksi on tavallista, ja jotkut seurakunnat ovat alkaneet avosylin hyväksyä homoseksuaalisuuden. Siksi ei ollut suuri yllätys, kun KD:n nuorisojärjestö valitsi homoseksuaalin, Eric Slottnerin, johtajakseen.

Mutta Ruotsissa on yhä yksi suurehko ja muutamia pienempiä evankelisia ja karismaattisia ryhmiä.  Elämän Sanasta (”Livets Ord”) on tänä päivänä tullut se, mitä helluntailiike (”Pingströrelsen”) – joka nyt on riippuvainen valtion taloudellisesta tuesta – edusti ennen.  ”Elämän Sana” – Ulf Ekmanin johtamana – ei saa tukea hallitukseltamme.  He vetoavat suuresti erityisesti nuoriin.

Ei sen vuoksi ollut yllättävää, kun me näimme täysin erilaiset reaktiot helluntailiikkeen ja Elämän Sanan johtajilta (nyttemmin kuuluisaan) saarnaan, jonka pastori Åke Green piti saarnatuolistaan pienessä helluntaikirkossa Borgholmissa 20.7.2003.  Saarnan otsikko oli ”Onko homoseksuaalisuus perinnöllistä vai paha voima, joka manipuloi ihmisiä?”  Saarna koski vapaita seksuaalisuhteita ja kaikenkaltaista seksuaalista moraalittomuutta.  Greenin saarna oli täynnä lainauksia Raamatusta.  Syynä saarnaan oli se suuri huoli, jota Green koki maamme ja nuorten ihmistemme puolesta, joilla ei ole mitään moraalista kompassia.  Green haastettiin tämän jälkeen oikeuteen uuden ja ennennäkemättömän lain ollessa voimassa. Tämän lain nimi on ”Kiihotus väkivaltaan kansanryhmää vastaan” ja se säädettiin vuoden 2003 alussa. Se kieltää ketään ”osoittamasta halveksuntaa” tai ”loukkaamasta” mitään ”ihmisryhmää”.

Green tuomittiin sen tähden alemmassa oikeudessa ja hän sai vankeustuomion.  Vetoomuksessaan korkeimman oikeuden edessä (ruots. ”Högsta Domstolen” eli ”HD”) pastori Green lausui selkeästi vakaumuksensa ja syyn saarnaansa tällä tavalla:

”Tausta oli, että jo vuonna 2002 koin hyvin syvää tuskaa hengessäni.  Hyvin syvä liikutus sielussani, kun tajusin – ja minä viittaan siihen saarnassani – että monet niistä asioista, jotka huomasin ja panin merkille ympärilläni, koskivat homoseksuaalista elämäntapaa.  Se oli kaikkialla.  Se oli TV:ssä, se oli kaikkialla ympärilläni, ja media näytti koko ajan viittaavaan homoseksuaaliseen elämäntapaan.  Silloin koin syvää surua sydämessäni.  Ja mitä enemmän se hukutti alleen yhteiskuntaamme, sitä enemmän ajattelin, että kirkkojemme ja kirkkokuntiemme johtajien, piispojen jne. tulisi astua esiin ja julistaa, että tämä ei ole normaalia.  Tämä elämäntapa on epänormaali.  Mutta niin ei tapahtunut milloinkaan vuonna 2002.  Vuoden 2003 alkupuolella aloin valmistautua saarnaan, jonka pidin sittemmin 20.7.2003.  Ja silloin, tämän yhteydessä, koin jotakin hyvin tärkeää.  Tahdon tässä lainata Raamatun kohtaa, jonka löysin Hes. 3:17-19:stä:

’Ihmislapsi, minä olen asettanut sinut Israelin heimolle vartijaksi. Kun kuulet sanan minun suustani, on sinun varoitettava heitä minun puolestani. Jos minä sanon jumalattomalle: sinun on kuolemalla kuoltava, mutta sinä et häntä varoita etkä puhu varoittaaksesi jumalatonta hänen jumalattomasta tiestänsä, että pelastaisit hänen henkensä, niin jumalaton kuolee synnissänsä, mutta hänen verensä minä vaadin sinun kädestäsi. Mutta jos sinä varoitat jumalatonta ja hän ei käänny jumalattomuudestansa eikä jumalattomalta tieltänsä, niin hän kuolee synnissänsä, mutta sinä olet sielusi pelastanut.’

Tahdon sanoa tällä, että minulla itselläni on vastuu Sanan palvelijana. En voinut vain sälyttää sitä kirkkokuntien johtajien ja arkkipiispan harteille, vaan minullakin on vastuu tämän Raamatun kohdan mukaan puhdistaa omatuntoni ja antaa ihmisten tietää, että heidän elämäntapansa on väärä.  Ja sitten minä julistan, että jos he kääntyvät ja seuraavat Kristusta, he eivät joudu tuomion alle.  Ja sitten annan ihmisten päättää, tahtovatko he pitää homoseksuaalisen elämäntapansa vai kääntyä.  Tämä oli saarnan tausta.  Aloin valmistella saarnaa varhain vuonna 2003."
(Pastori Greenin lausunnon loppu korkeimman oikeuden edessä)

Pastori Greenin saarna ja yksityiskohtainen tausta sekä aiempien oikeudenkäyntien juridiset yksityiskohdat: klikkaa tästä.  Tulisi huomata, että pastori Green on ollut pastorina helluntailiikkeessä monta vuotta.

Kuten todettu, helluntailiikkeen johtajan reaktio Greenin saarnaan oli hyvin erilainen kuin Elämän sanan johtajan.

4. Helluntailiike
Kesäkuun 13. päivänä vuonna 2004, vain kaksi päivää ennen Greenin oikeudenkäyntiä alemmassa oikeudessa, helluntaliikkeen suurimman kirkon johtaja (pastori Hedin, Filadelfia-kirkko, Tukholma, Ruotsi) myönsi haastattelun ruotsalaiselle päivälehdelle, Svenska Dagbladetille.  Hedin sanoi seuraavaa (viite 45): ”Mielestäni Greenin on sopimatonta puhua siten kuin hän puhui eräästä ihmisryhmästä enkä usko, että hän voi todistaa sanomaansa.  Helluntailiike ei hyväksy sitä, mitä hän sanoi, ja henkilökohtaisesti panen sille vastalauseeni.”

Hedinin mukaan Green ei siis ”voinut todistaa sanomaansa”, vaikka hänen saarnansa on täynnä lainauksia Raamatusta. (Klikkaa tästä täydellinen puhtaaksikirjoitus Greenin saarnasta 20.7.2003.)

Ja sitten uudelleen kaksi päivää myöhemmin (juuri Greenin oikeudenkäyntipäivänä) Hedin antoi samanlaisen lausunnon oman päivälehtensä (Dagen) haastattelussa (viite 46). Kuvittelehan, miten helpoksi Hedin teki poliittisesti korrekteille ja nimitetyille valamiehille (ruotsinkielinen nimitys ”nämndemän”) – joilla on usein pyrkimyksiä poliittiselle uralle – tuomita Green yhdeksi kuukaudeksi vankilaan 29.6.2004.  He rajoittautuivat yhteen kuukauteen, koska tämä oli Greenin ensimmäinen rikkomus eikä hänellä ollut aiempaa rikosrekisteriä.
Åke Green – itse uskollinen sananpalvelija helluntaikirkkokunnassa 33 vuotta – sanoi, että ”se tuntui kuin kanssapalvelija olisi puukottanut selkään”.

Jonkin aikaa tämän tuomionsa jälkeen Green sai kirjeen eräältä ”veljeltä” pastori Hedinin kirkosta (Filadelfia) Tukholmassa.  Tämä kirjoitti, että hän on homoseksuaali ja että sekä hän että hänen kumppaninsa viihtyivät hyvin pastori Hedinin kirkon jäseninä.  Hän myös lisäsi, että hän ”puhui kielillä yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa.  Ja ”kristillisen” KD-puolueen (entisen helluntaijohtaja Lewi Pethruksen perustama) nuorisojohtaja on julkisesti ja avoimesti homoseksuaalinen nuori mies (Eric Slottner), joka julisti, että Åke Green ansaitsi ankaran vankeustuomion saarnastaan. 

Moni sanoisi tämän olevan selvä näyttö siitä, että opetuksessa on jokin paha puute.  He esittävät perusteluksi sen, että Jumalan luonteenlaatu ei ole muuttunut sitten luomisen.  On totta, että Jumalalla oli erityinen suhde ”omaan kansaansa” israelilaisiin Vanhassa testamentissa ja että juutalaisia varten oli lakeja, jotka eivät koske Jeesuksen seuraajia.  Mutta Jumalan luonteenlaatu (luonto) ei muutu.  Miten hän, joka on ikuisuudesta ikuisuuteen ja joka on sama eilen, tänään ja huomenna, voisi tehdä yhtäkkiä täyskäännöksen?  Miten hän, joka kerran sanoi (3. Moos. 18:22-25): ”Älä makaa miehenpuolen kanssa, niin kuin naisen kanssa maataan; se on kauhistus. Älä sekaannu mihinkään eläimeen...” tänä päivänä yhtäkkiä pitäisi sellaisia tekoja normaalina?  Jos hän inhosi homoseksuaalisuuden ja eläimiin sekaantumisen seksuaalisia syntejä – aina siihen saakka, että vaati kuolemanrangaistusta – miten hän nyt yhtäkkiä voi hyväksyä sen? Ja Jeesus vertasi Sodoman syntejä vielä vakavampiin synteihin. Kaikessa vilpittömyydessä pastori Hediniä kohtaan tulisi huomata, että hän itse – toisin kuin jotkut muut kirkkokuntien johtajat – on lausunut julkisesti, että hän uskoo homoseksuaalisten aktien olevan syntisiä.

Pastori Hedin luopui äskettäin asemastaan helluntailiikkeen suurimman kirkon (Tukholman Filadelfia-kirkko) johtajana. Hänet korvasi 22.10.2006 pastori Niklas Piensoho, joka tulee SMF-kirkkokunnasta (ks. edellä). Tällä kirkkokunnalla on hiljattain ollut taloudellisia vaikeuksia. Luultavasti osittain johtuen laskevasta jäsenkannasta ja jäljelle jääneiden jäsenten puuttuvista uhrilahjoista.

5.  Elämän Sana
Toisaalta Elämän Sanan johtaja (pastori Ulf Ekman) sanoi 2.8.2004 heidän omassa päivälehdessään (”Världen Idag”) (viite 47) suurin kirjaimin otsikoituna: ”Åke Greenillä on täällä 5500 henkilön tuki”.  Tätä seuraavassa artikkelissa sanottiin (osa): ”’Jumala Åke Greeniä siunatkoon’ sanoi Ulf Ekman ja koko seurakunta nousi ylös spontaaniin taputukseen… Ekman jatkoi: ’On suuri häpeä Ruotsin kristillisyydelle, kun yksikään kirkkokunnan johtaja ei ole julistanut tukeaan Åke Greenille’.” 

Aivan kuten edellä käsitelty Dagenin ja Världen Idagin erilainen reaktio, ei myöskään tullut minulle yllätyksenä, että:
1. Dagen oli niiden vain 14 paikallisen päivälehden joukossa (yhteensä 42), jotka torjuivat mainokseni tästä nettisivusta, kun ensimmäisen kerran toin sen julkisuuteen (ruotsinkielisenä) kesällä 2006.  Monet kristityt lukevat yhä Dagenia maassamme.
Ja että:
2.  Världen Idag oli niiden 28 (yhteensä 42) päivälehden joukossa, jotka hyväksyivät mainokseni lehteensä, kun tämä nettisivu tuotiin julkisuuteen kesällä 2006. 

Opillisia kysymyksiä
Mutta entä raamatullinen oppi homoseksuaalisuudesta, joku voi kysyä.  Miten ”vapaakirkot” kuten helluntailiike käsittelevät sitä? 

Vanha Ruotsin luopio valtiokirkko – jota nykyään kutsutaan ”Ruotsin kirkoksi” muodollisen eron jälkeen valtiosta – on ottanut johtoaseman tuotaessa esiin uusi oppi tästä asiasta.  Muut kirkkokunnat ovat seuranneet esimerkkiä.  Helluntailaisten nuorten Gyro-lehdessä (Filadelfia Publishing Groupin julkaisema) uusi oppi esitellään äskettäisessä homoseksuaalisuuden teemanumerossa (viite 48). 

Tässä Gyron numerossa esitellään kaksi erilaista Raamatun ”tulkintaa” ilman, että nuorille lukijoille annetaan yhtään mitään opastusta siitä, mikä tulkinta on oikea.  Nämä kaksi tulkintaa esitellään otsikolla ”Homo – OK vai ei?” rinta rinnan alaotsikoilla ”vastaan” ja ”puolesta”.  ”Vastaan"-palsta esittää perinteellisen ja raamatullisen version tästä kysymyksestä.  ”Puolesta”-palsta esittää uudenlaisen tulkinnan, joka on seuraava (viite 49):
”Kun Paavali kirjoittaa Room. 1:26-27:ssä ’luonnottomasta’ ja 1. Kor. 6:9-10:ssä huorintekemisestä, on edellytyksenä se, että hän puhuu vallitsevasta tilanteesta, jolloin vanhemmat miehet käyttivät nuoria poikia seksuaalisesti hyväkseen.  Siksi tämä kohta ei koske tilannetta, jossa me olemme tekemisissä vakiintuneiden homoseksuaalisten suhteiden kanssa.”

Gyron artikkelissa ei ole kerrassaan mitään viitettä heidän nuorille lukijoilleen siitä, kumpi näistä kahdesta tulkinnasta on raamatullinen. Miten jokin sellainen, jonka sekä Jumala että Jeesus ja apostolit julistivat inhottavaksi ja saastaiseksi, voidaan yhtäkkiä kaunistaa joksikin sellaiseksi, joka on täysin sopusoinnussa Raamatun opetusten kanssa? Sitä on vaikea käsittää. Jeesus itse rinnasti sodomian pahimpiin synteihin (Matt. 11:24).

Samassa Gyron painoksessa me löydämme myös useita artikkeleja, jotka ”kaunistavat” homoseksuaalisuuden joksikin täysin normaaliksi ja hyväksyttäväksi kristittyjen keskuudessa. Yksi artikkeleista on Stefanista, 18-vuotiaasta nuoresta pojasta, joka jo julistaa itsensä homoseksuaaliksi ja että ”Jumala on ollut uskollinen tuki” hänen kehityksessään (viite 50).  Poikaparka tarvitsee neuvontaa, ei sitä, että vastuuton ja paatunut, jymyuutista etsivä toimittaja tekee hänestä julkisen haastattelun ja tässä prosessissa lyö ennenaikaisen poltinmerkin poikaan. Koska Gyro otaksuttavasti on kristillinen julkaisu, niin jos heidän täytyy tehdä Stefanin varhaisesta seksielämästä julkinen asia, niin taivaan tähden (ja tarkoitan: taivaan tähden), miksi he eivät rohkaise nuoria lukijoitaan hellittämättömästi rukoilemaan Stefanin vapautumisen puolesta. Jos ei, niin on mahdollista, että Stefan harjoittaa sangen pian niitä käytäntöjä, joita suositellaan Anaalikäsikirjassa RFSL:n nettisivulla (viite 13). Häntä ei suinkaan odota se ruusuinen ja steriili kuva, jonka tämä lehti pyrkii esittämään nuorille lukijoilleen. Homoseksuaalinen elämäntapa on tyypillisesti kehitystä poikkeavuudessa.

Yksi huomattavimmista, kansainvälisestikin tunnustettu, Uuden testamentin eksegeesin asiantuntijoistamme on professori Chrys Caragounis.  Kun hän kirjoitti viimeisimmän kirjansa ”Homoerotik", (julkaisija XPMedia (viite 51), hän kumosi uuden ja ennen kuulumattoman tulkinnan perinteisestä raamatullisesta opetuksesta homoseksuaalisuudesta, jonka K. G. Hammar ja Gyro-lehti olivat esittäneet.  Yliopiston homoseksuaalien lobbausryhmä arvosteli häntä ankarasti ja vaati häntä eroamaan professorin virastaan Lundin yliopistossa. 

Kuten edellä sanottiin, tämä uusi tulkinta on lähtöisin Ruotsin kirkosta, joka vuoteen 2000 saakka oli luterilainen valtion kirkko (”Svenska Statskyrkan”).  Ruotsin kirkkoa hallitsee nykyään johto, joka on hyvin voimakkaasti homomyönteinen.  Koko papistoa ei ole tietysti taipunut hyväksymään homoseksuaalisuutta, mutta heidän johtajiensa enemmistö on.  Homoseksuaalisten pappien papiksivihkiminen, homoseksuaalisten suhteiden ”siunaamiset”, paine täysin kehittyneisiin homoseksuaalisiin avioliittoihin jne. ovat vaikuttamassa monissa paikoissa Ruotsin kirkossa.  Luopioarkkipiispamme K. G. Hammar on määrännyt äänensävyn tälle kurjalle kehitykselle ja moraaliselle syöksykierteelle.  Sen lisäksi, että hän on taistellut äärimmäisen voimakkaasti homoseksuaalisen agendan puolesta, hän on myös kieltänyt Jeesuksen Kristuksen ihmevoiman.  Hänen tyypillisten julkilausumiensa joukossa on äskettäinen lausunto Kristuksen neitseestäsyntymisestä (viite 52):
”En voi sanoa, että uskon siihen.  Mutta tärkeä asia on, mitä se merkitsee.  Täytyykö neitseestäsyntymisen todella merkitä biologista poikkeamaa? Minulle se on selvä teologinen lausunto, tapa sanoa, että Jeesukseen liittyy jotakin erikoista.  Hän ei ole ainoa maailmanhistoriassa, josta on sanottu, että hän syntyi neitseestä”. 
Hammarin lausumista huolimatta hänen täytyy toisinaan seistä kirkossaan ja lukea seurakuntansa kanssa luterilaisesta uskontunnustuksesta: ”Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme... joka syntyi neitsyt Mariasta.”  Miten tämä sopii yhteen älyllisen rehellisyyden kanssa? Ei myöskään tullut minään yllätyksenä, kun arkkipiispa Hammar julisti, että joidenkin Raamatun kohtien tulisi joutua ”historian rikkatunkiolle”.

Hammarin sisar (Anna Karin Hammar) on papiksi vihitty lesbo luterilaisessa kirkossa Uppsalassa.  Mitä hänen seksuaaliseen suuntautumiseensa tulee, hän on sanonut:
”Tilanteeni on se, että voin elää homoseksuaalina täsmälleen siksi, koska koen Jumalan siunauksen niin suureksi, että se voi voittaa ennakkoluulot ja syrjinnän” (Uppsala Nya Tidning, 17.11.2004).

Evangeliska Fosterlands-Stiftelsen (EFS) on maallikkoliike Ruotsin (luterilaisen) kirkon sisäpuolella. Se korostaa lähetystyötä ja maallikkojen toimintaa. EFS on tehnyt hyvin kauan lähetystyötä Etiopiassa. Vuonna 1959 useat Etiopiassa työskentelevät lähetysjärjestöt monista maista kokoontuivat ja muodostivat Etiopian Evankelisen Mekane Yesus kirkon (EECMY). Meillä on ollut pitkä suhde EECMY:n kanssa, joka on kokenut ilmiömäisen kasvun sen jälkeen, kun se muodostettiin, ja siihen kuuluu tänä päivänä kokonaista 5 miljoonaa jäsentä (Etiopiassa on yhteensä noin 78 miljoonaa asukasta). Johtuen muun muassa ruotsalaisten järjestöjen, mukaanlukien EFS, varhaisesta ja jatkuvasta lähetystyöstä Etiopiassa, oli vain luonnollista, että paljon maamme kehitysavusta on suunnattu Etiopiaan.

Tulevana kesänä Mekane Yesus -kirkolla on suuri konferenssi Addis Abebassa. Ruotsin kirkko aikoi lähettää arkkipiispan johtaman delegaation, johon myös EFS:n oli määrä osallistua. Mutta Mekane Yesus -kirkon presidentti oli lähettänyt arkkipiispalle tammikuussa kaksi kirjettä pyytäen selvennystä hänen kirkkonsa kantaan homoseksuaalien avioliittoihin sekä kumppanuusliittojen tai avioliittojen ”siunaamiseen”. [Äskettäin haastateltiin 70 aktiivista Ruotsin kirkon pappia. Peräti 75 % ei ollut mitään ongelmia vihkiä homoseksuaalisia pareja.]

Ruotsin kirkko ei vastannut kumpaankaan Mekane Yesus -kirkon kirjeeseen. Niinpä Mekane Yesus -kirkko ilmoitti heille hiljattain, että he eivät olleet tervetulleita tämän kesän konferenssiin (viite 53). Turha sanoakaan, tämä oli suuri pettymys monille Ruotsin kirkon papeille ja maallikkojohtajille. Jännittävän Etiopian-matkan sijasta heidän täytyy nyt pysyä kotona miettien uuden uskontonsa seurauksia. Ironia siinä kaikessa on se, että Ruotsin (luterilaisen) kirkon johtajat pitävät luultavasti itseään Mekane Yesus -kirkkoa ”edistyksellisempinä”, koska heidän kirkollaan on pitempi historia. He epäilemättä uskovat, että eräänä päivänä tulevaisuudessa nuorempi kirkko, jonka istuttamisessa Etiopiaan he kerran auttoivat, ”edistyy” myös asteittain homoseksuaalisuuden synnin täyteen hyväksymiseen. Kuten on kirjoitettu: ”Kehuessaan viisaita olevansa he ovat tyhmiksi tulleet ja...” (Room. 1:22-32).  

On ikäänkuin uusi uskonto olisi tunkeutunut maahamme.  Kaikkeen tähän homoseksuaalien lobbausryhmän agendan hyväksymiseen liittyy sen voimakas vähättely, mitä Jeesus opetti helvetistä. Tänä päivänä ei saarnatuolista kuule juuri mitään sanomaa tästä aiheesta, josta Jeesus itse opetti niin paljon.

Ennen poismenoaan Jeesus kertoi opetuslapsilleen Pyhän Hengen tulemisesta (Joh. 16:8): ”Ja kun hän tulee, niin hän näyttää maailmalle todeksi synnin ja vanhurskauden ja tuomion: synnin, koska he eivät usko minuun; vanhurskauden, koska minä menen Isän tykö, ettekä te enää minua näe; ja tuomion, koska tämän maailman ruhtinas on tuomittu.”

Tämä on Pyhän Hengen suunnitelma.  Saarna ikuisesta tuomiosta on kuitenkin hyvin harvinainen tapahtuma.  Mutta kautta kristillisen historian sellaiset sanomat ovat kutsuneet syntisiä tulemaan ristin luo ja tekemään parannuksen.  Jeesuksen sijasta, joka nostaa pois synnin kauhean taakan, ”ystävyysevankeliointi” on tämän päivän hokema.  ”Tule ja liity meidän kirkkoomme, koska sinulle ja sinun perheellesi on terveellistä saada annos uskontoa ja etiikkaa!”  Monet maamme kristityt eivät nykyään kerta kaikkiaan usko helvetin todellisuuteen.  He uskovat, että Jeesuksen on täytynyt laskea leikkiä, kun hän puhui helvetistä, tai että hän tahtoi pelottelemalla saada ihmisistä opetuslapsiaan ja seuraajiaan. 

Sen sijaan myönteinen maine synnin vaivaaman maailman taholta tulee Kristuksen käskyä tärkeämmäksi.  Ei siksi ole yllättävää, että helluntailiike säännöllisesti pyytää ja maksaa mielipidemittauksista ja haastattelututkimuksista heidän kirkkokuntansa suosiosta yhteiskunnassamme.  Viimeksi he pahoittelivat sitä, että heidän suosionsa oli laskenut. He syyttivät siitä paljolti ”Åke Greenin tapausta”.  Ilmiselvästi unohtaen Mestarin omat sanat (Luuk. 6:26): ”Voi teitä, kun kaikki ihmiset puhuvat teistä hyvää! Sillä niin tekivät heidän isänsä väärille profeetoille”, ja jälleen (Matt. 5:11-12): ”Autuaita olette te, kun ihmiset minun tähteni teitä solvaavat ja vainoavat ja valhetellen puhuvat teistä kaikkinaista pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän palkkanne on suuri taivaissa. Sillä samoin he vainosivat profeettoja, jotka olivat ennen teitä.”  Ja jälleen (Luuk 6:22,23): ”Autuaita olette te, kun ihmiset vihaavat teitä ja erottavat teidät yhteydestään ja herjaavat teitä ja pyyhkivät pois teidän nimenne ikäänkuin jonkin pahan - Ihmisen Pojan tähden. Iloitkaa sinä päivänä, riemuun ratketkaa; sillä katso, teidän palkkanne on suuri taivaassa; sillä näin tekivät heidän isänsä profeetoille.”

Joko Kristuksella tai helluntailiikkeellä täytyy olla kaikki väärinpäin.  Molemmat eivät voi olla oikeassa.  Onko sitten mikään ihme, jos nuoret ihmisemme (joko kiusattuina tai jo vangittuina homoseksuaalisuuden ikeeseen) eivät löydä mitään varmoja ohjeita joiltain ns. evankelisilta kirkkokunnilta.  ”Te olette maan suola; mutta jos suola käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Se ei enää kelpaa mihinkään muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallattavaksi.” (Matt.5:13)


Yhteenveto kristillisten ryhmien reaktioista Ruotsissa
Edellä olevan asian käsittelyn (ja joidenkin ilmeisten yleistysten) perusteella kristittyjen reaktiot Ruotsissa homoseksuaalisuuden tuhoisaan hyökkäykseen jakautuvat kolmeen eri ryhmään:
1. Luopiokirkko.  Tämä on virallinen Ruotsin kirkko (ruots. ”Svenska Kyrkan”), jossa homoseksuaalisuus hyväksytään käytännössä kokonaan.  Monet papeista ovat julkisesti homoseksuaaleja, ja hyvin suuri enemmistö (enemmän kuin kaksi kolmasosaa) sanoi äskettäisessä tutkimuksessa, että he eivät ole homoseksuaalisen suhteen siunaamista vastaan.  Lisäksi, arkkipiispa K. G. Hammar on julistanut, että monet keskeisistä luterilaisista opeista kuuluvat ”rikkatunkiolle” (ruots. ”sophögen”).

2. Vapaakirkot (ruots. ”Frikyrkan”).  Homoseksuaalisuuden hyväksymisen laajuus vaihtelee jonkin verran.  Esimerkiksi SMF (pastori Krister Anderssonin johtamana) on jo avannut ovensa homoseksuaalisille pastoreille ja toivottanut heidät tervetulleiksi (kunhan vain paikalliset seurakunnatkin hyväksyvät heidät).  Helluntailiike (ruots. ”Pingst FFS”) ei ole vielä hyväksynyt homoseksuaalisia pastoreita riveihinsä.  Mutta heidän johtajansa (pastori Sten-Gunnar Hedin) torjui päättäväisesti pastori Åke Greenin sanoman, ja hän moittii tätä edelleen tämän saarnasta.  Dagen-lehti on osoittanut kasvavaa sympatiaa homoseksuaaleja kohtaan.  Monet tämän ryhmän kirkkokunnista ovat tulleet riippuvaisiksi Ruotsin valtion säännöllisistä taloudellisista avustuksista, mihin liittyy vakava ehto, että homoseksuaalit on kutsuttava heidän riveihinsä.  Kun joillakin näistä talous menee huonoon kuntoon (esim. ”Pingst FFS”) on heidän yhä vaikeampi olla hyväksymättä sellaisia valtion vaatimuksia.

3.  Kirkko nimeltä ”Elämän Sana” (ruots. ”Livets Ord”), jota johtaa pastori Ulf Ekman.  Tämä ryhmä toimii ilman valtion taloudellista tukea.  Ulf Ekman lausui sen jälkeen, kun Green oli saarnannut homoseksuaalisuutta vastaan: ”’Jumala Åke Greeniä siunatkoon’ sanoi Ulf Ekman ja koko seurakunta nousi ylös spontaaniin taputukseen… Ekman jatkoi: ’On suuri häpeä Ruotsin kristillisyydelle, kun yksikään kirkkokunnan johtaja ei ole julistanut tukeaan Åke Greenille’.” 

Ruotsin kirkko (luopiokirkko) oli aiemmin osa Ruotsin valtiota (ruots. "Statskyrkan"), mutta muutama vuosi sitten siitä tuli valtiosta riippumaton.  Tällä muutoksella taloudellisista varoista ja maaomaisuudesta tuli osa heidän nykyistä varallisuuttaan.  Sen tähden on ilmeistä, että he kykenevät ”toimimaan” kauemmin kuin useimmat vapaakirkot maamme maallistuessa ja sodomisoituessa yhä enemmän.

Mihin tämä kaikki siis jättää homoseksuaalisen elämäntavan uhrit?
Muista, että monet sen uhreista olivat lapsena seksuaalisesti hyväksikäytettyjä ja traumatisoituja.  Seksuaalisesti hyväksikäytetyt nuoret miehet identifioivat itsensä seitsemän kertaa todennäköisemmin homoseksuaaleiksi tai biseksuaaleiksi kuin ikätoverit, joita ei oltu hyväksikäytetty. 

Tahdon päättää tämän kirjoitelman lainauksella Kupelianin kirjasta ”The Marketing of Evil; How Radical, Elitist, and Pseudo-Experts Sell Us Corruption Disguised as Freedom”.  Kupelian kirjoittaa sivulla 35 (suluissa oleva lisäys minun oma korostukseni):

”Homoaktivistit kuvittelevat, että heidän asiansa on identtinen mustien ja 60-luvun kansalaisoikeusliikkeen asian kanssa.  On selvää, että afrikkalaiseen alkuperään ei sisälly omantunnon ja tuon omantunnon tekijän – Jumalan – pakeneminen.

Mutta juuri tämän eron tähden ”homojen kansalaisoikeusliike” ei (pohjimmiltaan) ole muuttamassa lakeja sen vuoksi, että homoseksuaaleilla olisi yhtäläinen etenemismahdollisuus tai pääsy [opiskelemaan], mihin mustat 60-luvulla tähtäsivät. Homoseksuaalit elävät jo vapaudessa ja (lukuun ottamatta yksilöitä, jotka kamppailevat pedofilian kanssa) voivat asua, tehdä työtä tai pelata käytännöllisesti katsoen missä tahansa he haluavat. Ryhmänä homoseksuaalit itse asiassa nauttivat korkeammasta tulotasosta kuin useimmat amerikkalaiset. (Ja heillä on paljon enemmän vapaa-aikaa ja aikaa ruohonjuuritason poliittiseen toimintaan, koska heidän useimmissa tapauksissa ei tarvitse huolehtia lasten kasvatuksen vaatimista kustannuksista ja ajasta.)

Kyse ei siis ole oikeuksista.  Kyse on totuuden uudelleen määrittelemisestä ja kaiken kritiikin sensuroimisesta, niin että militantit homoseksuaalit voivat kokea olonsa mukavaksi ’elämäntavassaan’ todellisuuden häiritsemättä heitä.

Muista, että kaikilla meillä – homoseksuaalit mukaanluettuna – on omatunto (tuo toisulotteinen mitta, jonka Jumala on pannut jokaiseen meihin sisälle), joka aiheuttaa meille sisäisen konfliktin, kun toimimme väärin.  Mutta jos me lankeamme pimeiden voimien otteeseen, jota me emme ymmärrä, ja sitten alamme puolustaa pakkomielteitämme ja halujamme, joudumme väistämättä pitämään omaatuntoamme vihollisena. Ja vaikka saatamme suhteellisen hyvin onnistua vaientamaan tuon sisäisen varoituskellon, mitä tapahtuu, kun tämä sama torjuttu omantunnon tekijä tulee ilmi toisessa henkilössä ja pääsee niin lähelle, että se aiheuttaa levottomuutta? Koemme itsemme uhatuiksi.

Sen tähden me koemme, että meidän on pakko hiljentää ’omantunnon ääni’ – ei ainoastaan se, joka on sisällämme, vaan myös se, joka on toisissa ihmisissä ja jolla on taipumus herättää omatuntomme, jonka kanssa me olemme sodassa.  Tämä merkitsee sitä, että me emme voi suvaita erimielisyyttä. Me emme todellakaan voi sietää sitä.  Se herättää meissä halun kirkua.

Niinpä homoseksuaalille, joka elää kieltämisessä, rakkaudellakin esitetty avun tarjous vaikkapa kristityltä papilta, joka on ollut homoseksuaali, tai ’korjaavan terapian’ neuvojalta – homoseksuaalisen riippuvuuden voittamiseksi – tuntuu mitä halpamaisimmalta ja solvaavimmalta vihalta. Todellisuudessa se on rakkautta – jonka me väärintulkitsemme vihaksi ja ’tekopyhyydeksi’ yksinkertaiseksi siksi, että se panee meidät kohtaamaan totuuden, joka ei ole meille tervetullut.”